Kuolema on asia, jonka jokainen meistä kohtaa jossain vaiheessa elämää – joko läheisen menetyksen tai oman elämän rajallisuuden pohtimisen kautta. Vainaja, tuo hiljainen matkustaja, jättää jälkeensä paljon enemmän kuin vain fyysisen tyhjiön. Hänen muistonsa, sanansa ja tekojensa kaiku kantautuvat pitkään niiden sydämissä, jotka hän jätti taakseen. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa muistaa vainajaa?
Kuoleman mysteeri – pelko ja hyväksyntä
Monelle kuolema on pelottava ja kaukainen ajatus, jotain, josta ei haluta puhua ääneen. Silti sen läsnäolo on väistämätöntä, ja se muistuttaa meitä elämän arvokkuudesta. Vainajan kohdalla kuolema ei ole enää pelkkä teoreettinen pohdinta, vaan todellisuus, joka vaatii kohtaamista.
Itse muistan, kun menetin oman isoäitini. Hän oli perheemme tukipilari – ihminen, joka jaksoi aina kuunnella ja ymmärtää. Hänen poismenonsa jätti valtavan aukon, mutta samalla se avasi tilaa kiitollisuudelle. Kiitollisuudelle niistä hetkistä, jotka saimme jakaa hänen kanssaan. Kuolema on lopetus, mutta se voi myös olla alku uudenlaiselle suhteelle vainajan kanssa – suhteelle, joka perustuu muistoihin, perintöön ja oppeihin.
Muistojen voima
Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin häntä muistetaan. Tämä sanonta pitää sisällään suuren totuuden. Vainaja voi fyysisesti olla poissa, mutta hänen vaikutuksensa säilyy tarinoissa, valokuvissa ja niissä pienissä hetkissä, jotka muistuttavat hänestä.
Eräs ystäväni kertoi, kuinka hänen isänsä oli aina intohimoinen luonnon ystävä. Hänen kuolemansa jälkeen ystävä alkoi käydä metsissä ja retkillä – ei vain oman mielenrauhansa vuoksi, vaan myös kunnioittaakseen isänsä muistoa. ”Tuntuu kuin isä olisi edelleen mukana, kun kävelen metsäpolkuja”, hän sanoi kerran.
Seiska fi: Suomalaisen Viihteen Kokoava Voima
Rutiinit ja rituaalit
Suomalaisessa kulttuurissa vainajan muisteleminen on monesti sidoksissa rituaaleihin. Vainajien muistopäivä, kynttilöiden sytyttäminen haudalle tai hiljainen hetki jouluaattona ovat tapoja, joilla pidämme yhteyttä niihin, jotka ovat menneet pois. Näillä pienillä teoilla luomme hetkiä, joissa muistoista tulee konkreettisia ja läsnä olevia.
Toisaalta myös henkilökohtaiset rituaalit voivat olla tärkeitä. Jollekin se voi olla päiväkirjan kirjoittaminen, jossa vainajan kanssa käytyjä keskusteluja muistellaan. Toiselle taas se voi olla kappaleen kuunteleminen, joka tuo mieleen erityisen hetken yhteisestä ajasta. Näillä rutiineilla pidämme heidän tarinansa osana omaa elämäämme.
Kuolema ja elämä nivoutuvat yhteen
Vainajan muisteleminen ei ole vain surua ja menetystä. Se voi olla myös ilon ja elämän juhlistamista. Muistan kerran olleeni hautajaisissa, joissa jokainen vieras kertoi hauskan tai koskettavan muiston vainajasta. Kyyneleet ja nauru sekoittuivat, ja hetki tuntui uskomattoman inhimilliseltä.
Ehkä vainajan suurin lahja onkin se, että hän muistuttaa meitä elämän hauraudesta ja siitä, kuinka tärkeää on elää täydesti. Kuoleman lopullisuus voi olla herätys – kehotus rakastaa, nauraa ja pitää huolta niistä, jotka ovat vielä ympärillämme.
Lopuksi
Vainaja ei ole vain mennyt henkilö, vaan myös osa meidän tarinaamme. Hänen elämänsä ja kuolemansa jättää jäljen, joka muovaa meitä tavalla tai toisella. Muistaminen, suru ja ilon jakaminen ovat tapoja pitää yhteyttä siihen, mitä hän edusti.
Kuolema ei ehkä koskaan lakkaa olemasta mysteeri, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Sen sijaan voimme oppia hyväksymään sen osana elämää – porttina, joka erottaa, mutta myös yhdistää.
Vieraile Saadaksesi Lisää Informatiivisia Blogeja Bloggar.Fi
